Syksy 2020 Alku
- Akudama Drive
- Higurashi no Naku Kori Ni Gou
- Mahouka Kokou no Rettousei
- Assault Lily – Bouquet
- Tonikaku Kawaii
- Osomatsu-san S3
- Ikebukuro West Park
- Yuukoku no Moriarty
- Mahou no Tabitabi
Ei jatkoon
- Iwa Kakeru! Sport Climbing Girls
Mangana tutut:
- Jujutsu Kaisen
- Noblesse
- Kimi to Boku no Saigo no Senjou, Aruiwa Sekai ga Hajimaru Seisen
Sarja siitä kuinka hän vapauttaa voimatasojaan 10% välein
Noblesse oli ensimmäisiä lukemiani hyviä korealaisia webtooneja. En uskalla pilata hyviä muistojani katsomalla animea, koska koko sarjahan on oikeastaan vampyyrit vs ihmissudet vs ihmiset -voimatasotaistelua. Jujutsu Kaisen on Shounen Jumpin sarja, ja ihan toimiva sellainen. Manga on kuitenkin varsin synkkä, ja kuten tavallisesti shounenmätöissä, budjetti ratkaisee kaiken, eli toimivatko toimintakohtaukset vai ei. Kortit ei riittäneet ufotableen, mutta on se MAPPAkin kelpo pulju. Mutta menikö studion A-ketjulle vai C-ketjulle, ja jos C-ketjulle, niin kävikö tuuri ja onko siellä luovia ihmisiä. Naishahmot loistavat muuten poissaolollaan tai huonoudellaan, ihan niiku vanhoina hyviä aikoina.
Akudama Drive on katsomislistalla koska animeoriginaali. Näyttää ihan hyvältä, mutta ihmisten järjetön tappaminen vain että saadaan hahmoille särmää on typerää. Annetaan mahdollisuus.
Assault Lily – Bouquet näyttäisi olevan leivottu kolmesta hyvästä ainesosasta. Ensinnäkin on Nanohan taikamekaniikat – ainoa mikä uupuu on, että aseet puhuisivat. Myös päähenkilötytön viattomassa reippaudessa, joka kääntyy rohkeudeksi, on paljon Nanohaa. Muutenhan hän on aika Madoka, ja se Homurakin hänelle löytyi. Tähän vielä vähän Marimiten rosary-hommia tyttöjen välisestä ystävyydestä. Ei tämä silti mikään merkkiteos ole, mutta viihdyttävä. Animaatiosta ei olisi pystynyt Shaftin sarjaksi päättelemään, mutta ainakaan se ei ole tasoa peruna.
Piti ihan tarkistaa, 14 vuotta siitä on. En tiedä tarvisitko Higurashi enää jatkokautta, sillä osa sarjan kulttimaineesta johtui mielenkiintoisista animaatioratkaisuista ja ääninäyttelyistä, joita ei ehkä tänä päivänä toistettaisi. Tietysti suurempi osa johtui aivan erinomaisesta tarinasta, mahtavasta kerrontatyylistä, hyvistä hahmoista ja kutkuttavasta mysteeristä. Mutta näin muutaman ekan jakson perusteella, ehkä se oli sittenkin se tunnelma ja tyyli mikä viehätti aikoinaan.
Roskaa, mutta viihdyttävää sellaista
KimiSen ei vakuuttanut mangana. Vaikka kyseessä ei ole sinänsä isekai, päähenkilö on ylivoimainen isekai-hahmo ja muutenkin edgyn välinpitämätön asioista. Tämä syö pohjaa koko sarjan asetelmalta, joka on kai siis jonkin sortin traaginen romanssi. Sarja luultavasti ottaa itsensä liian vakavasti, minkä takia katson mieluummin samat ominaisuudet omaavaa päähenkilöä Mahouka Koukou no Rettouseissa. Valitettavasti sarja muistetaan parhaiten imouto-kuvioistaan, mutta kyseessä on ihan rehellinen battle school -haaremisarja, joka ei ota itseään liian vakavasti, vaan syleilee typerää voimafantasiaansa suoraan ja rehdisti.
Urheilusarjassa on kolme vetovoimaa: kisan tuoma jännitys, uuden oppiminen lajista sekä fanservice. Iwa Kakeru! Sport Climbing Girls epäonnistuu näissä kaikissa, jopa fanservicessä, vaikka luulisi että naisten seinäkiipeilyssä oikean kuvakulman keksiminen ei olisi järin vaikeaa. Seinäkiipeilystä jaetut faktat on ohitettu tosi nopeasti sivulauseissa eikä mittavilla infograafeilla. Kisoissa ei ole jännitystä, koska ne lyötiin heti naamalle ennen kuin hahmoja ehti edes hahmottaa. Sarjalla on jotenkin hirveä kiire, enkä tiedä edes mihin, sillä matka on tärkein hyvässä urheilusarjassa.
Osomatsu-sanin kolmoskaudesta on hyvin vähän sanottavaa, jatkaa samanlaisena.
Mahou no Tabitabi vaikutti ensialkuun Kino-hommilta, kierretään maailmaa ja nähdään asioita. Vaikuttaa kuitenkin että meidän noita onkin oikeasti välinpitämätön kusipää kun Kino taas vain leikki välinpitämätöntä ja puuttui asiaan tarvittaessa. Jos seuraavat jaksot ovat samanlaista tappamisraiskaussettiä niin tämän noidan matkat on nähty.
Ikebukuro West Parkilla oli niin mitäänsanomaton ensimmäinen jakso, että en tiedä jaksanko katsoa enempää. Tämä on helppo kuvitella tunnin mittaiseksi televisiosarjaksi, jota keski-ikäiset katsoo nollat taulussa komeita poikien tuijottaen. Jotenkin tuntui myös todella lapselliselta superhakkereineen ja kannabishuumeineen.
Sen sijaan parempia ”etsivä”tarinoita tuntui tarjoavan Moriarty. Ensimmäinen tarina oli viihdyttävä, mutta iso red flagi oli se, että jo toisessa jaksossa lähdettiin flashback arciin. Tämä luultavasti viestii siitä, että tarinat aatelisten pahoista teoista ja rangaistuksista jäävät sivuosaan ja heti hypätään pääjuoneen. Pääjuonihan on tietysti taistelu Sherlockia vastaan, ja nähtäväksi jää, onko se yhtään viihdyttävää.
Tonikaku Kawaiilla oli todella outo ensimmäinen jakso, ja animaatio oli niin tympeää että taitaa jäädä välistä, mutta ehkä tylsänä hetkenä annan vielä mahdollisuuden.
Ei kommentteja ;___;