Action-leffat ja action-animet
Hesarissa oli mielenkiintoinen essee action-elokuvista, jossa yleensä ilmeisesti hieman korkeampaa kulttuuria harrastava artikkelin kirjoittaja perehtyi toimintaelokuviin. Hänellä oli monia hyviä huomioita action-leffoista, ja mikseipä samat pointit täsmäisi myös japanilaiseen piirrostaideviihteeseen. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006407686.html
Täyteen ahdetut ja kiivastempoiset action-elokuvat tuntuvat kuin epätoivoisesti kaahaavan kohtaus kohtaukselta eteenpäin, etteivät katsojat ehtisi kaksituntisen aikana huomata, että niissä on oikeasti kyse ahdistuneista miehistä. Tämä ahdistus liittyy maskuliinisuuteen, naisiin, sitoutumiseen ja sääntöihin. Ratkiriemukas ulkokuori kätkee sisäänsä maailman, jota käy sääliksi.
Kuvaston laajentamisesta huolimatta action-elokuvat ovat arjen paineista irrallaan olevaa fantasiaa. Ja tämä fantasia on maailma, jossa mies yksin määrää tiensä, eikä siihen puutu työnantaja, naapuri tai oma perhe.
Näinhän se menee, mutta mikä on sopiva vertailukohta animesta? Lähinnä, otetaanko tähän miehille suunnattu seinen vai poikien shounen-action-sarjat? Seinenissä meillä toki on aivan överimaskuliinisia päähenkilöitä kuten Berserkin Guts, mutta hänen elämänsä saa äkkiä ikäviä käänteitä eikä meno ole mitään huoletonta rämistelyä. Shounen-sarjat kuten Narutot, One Piecet ja Fullmetal Alchemistit, jotka kertovat pojista, jotka miehistyvät itse valitsemallaan tiellään, lienevät oikea vertailukohta, koska niissä toimintakohtausten määrä on hyvin säädelty. Toisaalta seinenin ja shounenin raja on veteen piirretty viiva.
Yksi kovimmista äijistä eli Pohjantähden nyrkkihän on itseasiassa shounen-sarja. Hahmon ikä ja madmax-estetiikka antaa toki ymmärtää muuta.
Elokuvakriitikko ja professori Richard Dyer totesi toimintaelokuvista 1980-luvulla, että sitä mukaa kun naiset ovat saaneet Yhdysvalloissa tilaa perinteisesti miesten hallitsemilla aloilla, miesten on ollut vaikeampaa ylläpitää maskuliinisuuteen liittyviä arvoja. Dyer spekuloi tämän johtaneen siihen, että maskuliinisuus meni toimintaelokuvissa överiksi.
Miehet ovat siis kokeneet menettäneensä valtaa, mikä on saanut heidät pönkittämään asemaansa valkokankaalla. Action-elokuvat representoivat useimmiten äärimmäistä maskuliinisuutta. Lihaksikkaat kehot ovat huippukunnossa, suorituskyky ei koskaan lopu kesken. Tom Cruise juoksee loputtomiin ja ratkaisee kaiken.
En ole täysin vakuuttunut siitä, että naiset työelämässä olivat se tekijä, joka aiheutti action-leffojen överiksi menemisen. Yhtä hyvin voisi selitellä iänikuisella porttiteorialla, että aina pitää saada kovempaa actionia suoneen, kun entisestä ei saa enää kicksejä. Ja naisten valta työelämässä on sen kuin kasvanut kasvamistaan, joten eikö nykyaikaisten toimintaleffojen pitäisi olla sitten todella raakoja ja ruumisluvut hurjia? Bond ei ole ainakaan onnistunut tässä erityisemmin, sillä hänen tappolukunsa ovat laskemaan päin. http://www.007museum.com/kill_in_bondfilm.htm
Action-elokuvien päävihollinen lymyileekin lopulta taustalla. Se on epäseksikäs byrokratia – ja kukapa ei vihaisi byrokratiaa. Arjessa me taistelemme virastojen ja työnantajien sääntöjä vastaan tai taloyhtiön puheenjohtajan Jokke-Matiaksen kanssa autopaikoista, pyöräpaikoista, roskakatoksista ja saunavuoroista.
Tämä onkin mielenkiintoisin kohta. Taistellaanko shounenissa byrokratiaa vastaan, vai onko se pikemminkin teinien kapinaa vanhempiaan ja Japanin sääntöyhteiskuntaa vastaan? Toisaalta löytäähän Narutokin korruptoituneen valtiopoliisin ANBU:n vihollikseen tai sotkeutuu ikäviin usean ninjavaltion välisiin suhteisiin, One Piecessä kaikkien yhteinen vihollinen onkin salaileva korruptoitunut eliitti, ja alkemistimme törmään kokonaiseen valtion suuren salaliittoon. Pahin vihollinen ei ole koskaan alussa tavatut toiset ninjat, piraatit tai alkemistit, vaan hekin ovat vain järjestelmän uhreja. Demonisurmaajassakaan ei jää alleviivaamatta, että demonitkin olivat vain alhaisen pääpomon alistamia uhreja, joiden heikkoja kohtia käytettiin törkeästi hyödyksi.
Hollywoodin action-elokuvat ovat voimaantumista ja eskapismia siitä, mitä kutsumme ”tylsäksi arjeksi”. Näissä elokuvissa katsojat näkevät röykkiöittäin kalliita ja hienoja autoja ja kojeita sekä säännöistä vapaan elämän. Machokulttuuria ja kliseistä, toksista maskuliinisuutta, jossa kauniit naiset vaihtuvat tämän tästä entistä kauniimpiin.
Tämä kohta poikkeaa ehkä eniten shounenista, mutta toisaalta sankarimme ovat tietysti vasta matkalla unelmiinsa, joista löytyy hienot tittelit ja lupaukset paremmasta. Action-leffoissa puolustetaan olemassa olevaa, mikä on tietysti paljon samaistuttavampaa viiskybäsellä äijäille, joka on ehtinyt omaisuutensa haalia. Shounenissa on tietysti se hauska ja uskollinen oma jengi millä pahiksia vastaan mennään, mikä voi olla teini-ikäisellä se kaivattavampi asia.
Action-elokuvia on kritisoitu naisvihasta, mitä niissä ilman muuta on, mutta sen myötä elokuvien suurimpia häviäjiä ovat nimenomaan miehet, jotka asettuvat naurunalaisiksi. He temmeltävät keskenään räjähdysten kentällä.
Naishahmot ovat shounen-sarjoissa luonnollisesti sivustakatsojien asemassa, tai jos he taistelevat, se on sitten korkeintaan muita naisia vastaan. Eipä sillä, eihän Hollywood-leffoissakaan naiset tappele muita kuin toisia naishahmoja vastaan. Erityisesti Avengers kunnostautui tässä kokoamalla oikein kunnon girlsquadit toisiaan vastaan. Pahismies voi toki lyödä naista, mutta toisaalta naishahmo ei voi pahismiestä päihittää, kun se rooli on varattu päähenkilölle. Ratkaisu on siten pistää (sivu)naishahmot tappelemaan toisiaan vastaan.
Voiko miehistä typeryyttä enempää alleviivata. Nämä elokuvat ehdottavat maailmaa, joka on sääntöjen vastaisissa väkivaltafantasioissaan tavallaan ymmärrettävä ja samalla käsittämättömän typerä.
Näinpä. Onneksi pieni typeryys ei haittaa viihteessä. Eikä porttiteoria tosiaan toimi, vai onko möhömahaisista Bond-katsojista tullut kovia agentteja?
Mikä on suurin ero shounenin ja action-leffojen välillä? Shounenit ovat vuosia kestäviä sarjoja, joissa henkilöt perustavat lopussa perheen, kun taas action-leffoissa korostetaan, että nyt perhe pois tieltä. Lopulle ei tosin kannata ehkä antaa painoarvoa enempää kuin sen osuus sarjassa eli ehkä 1 %. Suurin ero on se, että shounenissa todellinen aarre on ystävät, joita teimme matkan varrella. Bondilla ja Cruisella on vähän yksinäisempää taivalta.
Tietysti on muistettava länsimaisen ja aasialaisen väkivallan ero: länsimainen väkivalta on kliinisen siistiä eikä siitä tule seuraamuuksia. Aasiassa veri lentää ja väkivallalla on seurauksia. Siitä huolimatta molemmissa kulttuureissa sitä innolla katsotaan.
PS. Luultavasti isekai-sarjat ovat lähimpänä länsimaisia action-leffoja. Siitä genrestä löytyy useita sarjoja, joissa keski-ikäinen mies pääsee temmeltämään uudessa maailmassa.
Ei kommentteja ;___;