Talvi 2019 päätös

Hyvät:

• Go-toubun no Hanayome
• Boogiepop wa Warawanai
• Kaguya-sama wa Kokurasetai
• Mob Psycho 100 II
• Kaze ga Tsuyoku Fuiteiru
• Kemurikusa

Keskinkertaiset:

• Tensai Shirata Slime Datta Ken
• Revisions
• Domestic na Kanojo
• Kakegurui ××
• Mahou Shoujo Tokushusen Asuka

Huonot:

• Toaru Majutsu no Index

Dropped:

• Yakusoku no Neverland
• Kemono Friends 2

Jatkavat:

• Egao no Daika
• Dororo
• Tate no Yuusha no Nariagari

Go-toubun no Hanayome – ai että kelpasi. Onhan haaremi kuitenkin se animen kuningasgenre, jossa päästään oikeasti ja syvällisesti keskustelemaan siitä kuka on paras tyttö. Go-toubun oli vielä erittäin hyvällä maulla tehty, ei mitään ecchiroskaa tai vässykkäpäähenkilöä. Helposti yksi parhaimmista haaremisarjoista koskaan. Alussa kannatin Yotsubaa, mutta Miku nosti osakkeitaan paljon. Toisaalta esimerkiksi Nino ei paljon ruutuaikaa saanut ja hänen juonenkaarensa oli typerä. Itsuki jäi myös ilman ruutuaikaa ja oikeastaan jotenkin täysin kesken. Ichikakin oli söpö, mutta ei jotenkin kuitenkaan iskenyt. Tarvittaisiin ehdottomasti toinen kausi, että saa luotettavan arvion tehtyä.

Yakusoku no Neverland ei ollut mangalle uskollinen. Tämähän ei ole automaattisesti huono asia, mutta muutokset koskivat päähenkilökolmikon herkkää dynamiikkaa, niin säästin itseäni ja droppasin.

Taikatyttö Asuka oli todella överi sarja, mutta tiesi mitä teki. Viihdyttävää B-luokan actionviihderoskaa. Yhdessä suhteessa sarja oli kuitenkin erittäin merkittävä, siinä esiintyi Ilmarisen takoma kirves. Toivottavasti Kalevala-viittauksia alkaisi näkymään enemmänkin.

Domestic na Kanojo oli draamaroskaa. Typeriä, tai siis älyttömiä juonenkäänteitä ja kohtauksia, ja typeriä ihmisiä. Mutta siksi kai näitä katsotaankin. Monta hyvää ”EI SEIS, MITÄ?” hetkeä, mutta ei genrensä parhaimmistoa, koska School Daysia on todella vaikeaa voittaa.

Mob Psychon kakkoskaudella oli pari täysin timanttista jaksoa. Taistelukohtaukset, varsinkaan loppuhuimentuma, ei ollut niin kovaa kamaa kuin ykköskaudella, mutta kakkoskauden pihvi olikin Mobin ja ehkäpä erityisesti Reigenin kehittyminen ihmisenä.

Kaguya-sama wa Kokurasetai oli kauden yllättäjä, koska oppilaskuntakomedioita on tullut muutama nähtyä. Kaguya-samassa oli kuitenkin uniikki kulma, jolla se repi vitsejä yksi toisensa jälkeen ja pieni romanssi on myös aina hyvä, vaikka eihän siitä mitään tule muuta kuin pettymys komediasarjoissa. Kaguyastakin tuli varsin pidettävä hahmo, vaikka alussa itse hahmoista ei tullut juurikaan innostuttua.

Tensai Shirata Slime Datta Ken – ainoa merkittävä asia sarjassa oli, että se ei ollut perus isekaihaaremi, vaan hahmoista suurin osa oli miehiä. Ehkä tämän takia sarjan jaksoikin katsoa loppuun asti, vaikka päähenkilön ylivoimaisuus joka tavalla olikin taas ihan toisesta maailmasta, kjeh. Jostain syystä slime saa kakkoskautensa, mutta en tiedä millä meriiteillä, päähenkilön asennekin oli jotenkin luotaantyöntävä. Silläkään ei ollut mitään väliä viiden ekan jakson jälkeen, että päähenkilö oli lima eikä ihminen, tai että hänellä oli aikaisempikin elämä.

Toaru Majutsu no Index oli hirveän väkivaltainen ja verinen. En tykännyt. Ehkä aikaisemmatkin kaudet olivat tätä, mutta olen aikuistunut vuosien saatossa. Chuuni-meno oli kyllä kohdillaan erikoisiskujen ja organisaatioiden nimissä, mutta kausi hyppi oudosti tarinasta toiseen luomatta mitään järkevältä tuntuvaa kokonaisuutta, eikä massiivisesta hahmokaartista ollut mitään hajua. Mutta oli silti katsottava jostain velvollisuudentunnosta kun kuitenkin vanha tuttu nuoruusvuosilta.

Toinen sarja jota en haluaisi katsoa, mutta katson silti on Egao no Daika. Odotan koko ajan, että joku juonenkäänne tapahtuu ja sarja muuttuu kököstä ja epäuskottavasta sotakuvauksesta tyttöjen väliseksi ystävyydeksi niin kuin opening lupaa.

Kakegurui xx tarjosi samaa kuin ykköskausi, mutta tässä vaiheessa uutuudenviehätys on häipynyt ja olisi tarvinnut jotain uutta ja säväyttävää, että hyväksi viitsisin listata.

Revisions oli tosiaan Netflix-sarja joka ilmestyi kokonaisuudessaan heti. Sarja oli ihan ok, sen voi katsoa, mutta totta puhuen unohdin sarjasta jo melkein kaiken. Teinit pelastamassa maailmaa ja jotain pientä kevyttä mechailua ja muuta scifiä.

Kemono Friends 2 ei kestänyt katsoa, sillä ei ollut sielua. Ykköskauden menestys oli selkeästi ohjaaja Tatsukista ansiota, sillä hän toisti temppunsa Kemurikusan kanssa. Sarja oli erittäin Kemono Friendsin kaltainen juoneltaan ja kerronnaltaan, pientä yksinkertaista menoa ja mukavia hahmoja, mutta taustalla leijuu suuri mysteeri ja uhka. Ei ehkä Kemono Friendsin tasoinen suoritus, koska Wakaba oli alusta asti selkeästi epäilyttävä tyyppi, kun taas Kaban oli vain viaton puistovierailija.

Kaze ga Tsuyoku Fuiteiru oli loistava sarja, mutta yksi juttu koko ajan häiritsi: itse pari puolimaratonia juosseena tuli vertailtua tuulipoikien juoksuaikoja. He voittaisivat joka kisan Suomessa kepeästi. Ja nollapohjilta lähtevillä kavereilla ei ollut mitään ongelmia loukkaantumisten tai ylikunnon kanssa. Eihän tämä mikään dokumentti tietenkään ole, mutta ei toisaalta myöskään huutaen ylämäkeen viitta liehuen -urheilushounen. Muuten ei sarjasta paljoa moitittavaa löydy, hyvä kasvutarina. Ja kasvutarina yliopistopojista eikä aina niistä teineistä. Päähenkilökaksikkoa parempia hahmoja olivat oikeastaan kaikki muut hahmot. Heitä juoksu ei kiinnostanut mutta löysivät siitä rikkautta elämään.

Viikon hirviö -sarja on vaikea genre eikä omaan makuun. Jaksoissa ei ole mitään, koska lopputulos on selvä: viikon hirviö voitetaan ja maailma pysyy samana. Dororossa ei tätä ongelmaa ole, sillä homman idea on, että päähenkilö kehittyy koko ajan. Plus on tajuttu se, että viikon hirviö -sarjaa ei saa paremmaksi sillä, että viikon hirviö on hyvä. Hirviö on lähinnä mielenkiintoinen mauste, ei asian pihvi, joka on ihmisten kohtalot maailmassa, ja Dororo sai sivustakatsojienkin kohtaloon syvyyttä. Sarjan jälkipuolisko tuskin on kuitenkaan enää tätä.

Toinen kauden kova tunnelman luoja ja maailman rakentaja oli Boogiepop. Ei-kronologinen kerronta pitää aina valppaana. Boogiepopin ysärisyys näkyi etenkin siinä, että mainitaan dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö, joka oli tuolloin kuumaa kamaa, mutta jota ei juurikaan enää näy. Harmi. Listaan silti Boogiepopin suosikkisarjakseni tältä kaudelta. Pientä ongelmaa oli kerronnan kanssa, mutta fiilis on viihteessä tärkeintä ja siinä Boogien ja ennen kaikkea hänen äänensä onnistuivat. Myth&Roidilla saattaa olla myös jotain tekemistä sen kanssa, miksi tykkäsin sarjasta niin paljon.

Kategoria: Kaudet