Bushido – Nitobe Inazo
Lainatakseni erästä nettikirjakauppaa, niin ”Bushido, sananmukaisesti soturin tie, on yksi samurai-kirjallisuuden klassikoista ja kansainvälinen bestselleri, joka on ollut myynnissä eri kielillä jo yli 100 vuoden ajan.” Tämä ei johdu siitä että kirja olisi erityisen hyvä tai että se kestäisi aikaa. Se on aikansa selittelykirja, joka tehty länkkäreille japanilaisesta kulttuurista ja täynnä sitä, kuinka kirjoittaja yhdistää bushidoa länsikulttuuriin. Samurai-luokan edustajat eivät ole kai hirveästi kirjoja tällä tavalla kirjoitelleet, ja tämä on varhaisin ja ainoa kirja, jolloin kaikki sen jälkeen tulleet viittaavat tähän kirjaan. Mutta useat viittaukset ovat olleet ajankohtaisia silloin yli 100 vuotta sitten, ja aikaa kestävät asiat kuten Shakespeare ja Raamatun ja antiikin filosofiviittaukset ovat niin peruskamaa ja välillä kaukaa haettuja ettei niistä paljoa kostu.
Kirjoittaja on tosiaan samurai-suvusta, mutta hän länsimaalaistunut ja kääntynyt kristinuskoon, mikä tekee tietyistä länsimaisia tabuja kuten seppukua käsittelevästä luvuista erittäin outoa luettavaa, kun joka toisessa käänteessä pitää selitellä, että juu itsemurha on synti, mutta tässä pari ylevää tarinaa ja jo muinaiset roomalaiset tekivät itsemurhia. Onneksi kirjoittajan itsemurhavastaisuudesta huolimatta seppukua käsittelevä luku on tarkoin kuvattu, tosin parhaat palat on suoraan lainattu länkkärin kirjoittamasta rituaali-itsemurhakuvauksesta. Olen ehkä liian ankara tässä, kun eipä Suomessakaan tänä päivänä eutanasialait etene kun elämä on katsottu niin pyhäksi yläkerran toimesta.
Kirjan sävy on myös muissa luvuissa anteeksipyytelevä, mutta sitten heti perään bushidou-hommia romantisoiva. Lisäksi toinen hallitseva tyyli on, että kirjoittaja selittelee kavereilleen, että ”ei Japani nyt niin erikoinen ole, katsokaas teidänkin kulttuurista löytyy tällaista ja tällaista”. Mutta kun tässäkin yhteydessä länsikulttuuria on kaikki antiikin Roomasta arabeihin, niin mistään täsmällisestä vertailuanalyysistä ei voida puhua. Paljon kertoo myös jotkut poimitut esimerkit, jotka ovat sekä osuvia että hyviä näpäytyksiä kirjan lukijakunnalle, joista suurin osa pitää introvertteja japanilaisia tuntemattomina. Yksi suosikeistani on tämä naisen asemaa käsittelevästä luvusta:
”Japanilainen aviomies lyö vaimoaan julkisesti ja suukottelee kotona. Amerikkalainen aviomies suukottelee julkisesti ja lyö kotona”
Mielenkiintoinen ja hauska kohta on, kun Nitobe joutuu puolustelemaan Japanin naisten siveyttä verrattuna länsimaisiin vastinpareihinsa, koska jossain sen ajan julkaisussa on arvosteltu japanilaisten kylpemistapoja kainouden puutteena. Nitobe muistuttaa, että tämähän ei tietenkään ole mitään länsimaisen siveettömyyden rinnalla, jossa naiset osallistuvat esim. tanssiaisiin. Japanilaisten naisten siveyden esimerkkinä toimii se, että vihollisjoukkojen uhatessa neidot sitovat jalkansa yhteen vyöllä jotta häviön koittaessa tehty itsemurha on siveä.
Nitobe esittää myös tarkat ajat, milloin samurai-hommat kuolivat: 1870 lopetettiin läänityslaitos, joka oli siis perusta sille, että joka kylällä oli oma tappelijaporukkansa, ja 1875 kiellettiin miekkojen kantaminen. Vaikka Nitobe korostaa yli puolet kirjasta samuraiden siveellisyyttä, ylemmyyttä, koulutusta ja muita yleviä ominaisuuksia, olivat samurait kuitenkin vain sotilaita, jotka eivät ole mitään ilman aseitaan tai siis sisällissotaa, jota pystyi käymään pienellä porukalla. Bushidouhan ei ole mikään hieno antiikin historiallinen ajattelu, vaan syntynyt vasta Japanin sisällissotamähinöiden aikaan ja pohjaa arvomaailmansa kiinalaiseen ajatteluun, jotta jengiläisistä saatiin katu-uskottavampia. Tästä huolimatta ei bushidoun vaikutusta japanilaiseen nykyhenkeen voi tietenkään aliarvioida; samoja samurai-sankaritarinoita uskollisuudesta, mitä Nitobe viljelee kirjassaan, kerrotaan vielä tänä päivänäkin Japanissa.
Mielestäni suuri ja mielenkiintoinen syy samuraiden kuolemaan oli kirjan alkupuolella esitetty tieto, että samurait eivät saaneet tehdä kauppaa, tai oikeammin rahaa pidettiin saastaisena alemman luokan juttuna. Sinänsä fiksua ettei raha ja valta keskittynyt, mutta kun uusi aika alkoi, niin samurait eivät omistuksistaan huolimatta pärjänneet bisneksessä ja joutuivat kaupoissa alakynteen. Nitobe vertaa usein ritareita ja samuraita keskenään, ja tämä lienee heidän suurin eronsa – molemmat romantisoivat hyveitä, mutta ritareilla oli myös bisnesälyä.
Nähdäkseni kirjan suurin arvo on siinä, että länsimainen lukija voi taputtaa itseään selkään tämän lukemisen jälkeen. Tietysti kirjassa on paljon japanikamaa ummikoille, mutta ei syvällisesti eikä kattavasti. Kirjassa on tietysti paljon viittauksia suurin itämaisiin ajattelijoihin ja on siinä mielessä sivistävä, mutta nämäkin viittaukset ovat pinnallisia ja käytät aikasi paremmin lukemalla suoraan Kungfutsen ja Mengzit. Kirjan lukemisen yksi anti on se, että jos joku viittaa Bushidoon lähteenä, tiedät jutun olevan enemmän tai vähemmän kuraa, koska parempia lähteitä on taatusti tarjolla. Jopa suomenkielinen Wikipedia selittää esimerkiksi Yamato-damashiin paremmin kuin tämä kirja. Toisaalta tämä ei edes ollut kirjoittajan tarkoitus, ja epäilemättä kirja on toiminut hyvin Japanin salonkikelpoisuuden nostamisessa aikana, jolloin heitä pidettiin barbaareina.
Ei kommentteja ;___;