Manga: 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa
Otsikon mukainen kirja lienee monelle tuttu. Tai ainakin nyt kyseisen kirjan luettuani havaitsen, että moni on lainannut sen oppeja hyvinkin suoranaisesti. Ja mikäpä siinä, kirja on ihan hyvä, mutta hyvin perustasoinen ja yksioikoinen. Helppolukuinenkin se on, ainakin puolet kirjasta on manganäytteitä.
Hyvä tapa lähestyä tällaista kirjaa on tarkastaa lähteet. Sieltä näkee heti osaako kirjan kirjoittaja japania. Ei osaa, espanjaa kylläkin. Takakannessa kirjan kirjoittajaa kehutaan toimittajaksi ja sarjakuvafaniksi, ja teksteistä huomaa melko selvästi, että piirretyt kiinnostavat yleisesti eikä pelkkä manga. Toimittajuus näkyy siinä, ettei väitteitä viitsitä turhaan perustella tai ne perustellaan sopivalla randomtyypin lainauksella. Onneksi kirjoittaja on kuitenkin britti ja hänellä on ollut hyvät japanilaiset avustajat, jolloin kirja ei ole ”60 vuotta japanilaista sarjakuvaa Pohjois-Amerikassa”.
Suomentaja on myös kunnostautunut. ”Tentacle” kääntyy nätisti tuntosarveksi. Aihepiiri tuskin on ollut kääntäjälle tuttu. Toinen rasittavuus on, että teosten nimet ovat harvoin japaniksi, suurimman osan ajasta englanniksi ja joskus suomeksi. Japaninkielistä nimeä voisi pitää rinnalla kokoajan.
Tyyppillistä japanilaista ”kawaii”mangaa
Edellä olevat ovat pikkuvikoja. Eniten häiritsee kirjoittajan deepit analyysit eli typerät stereotypiat. Salarymanit pakenevat pitkiä työpäiviä fantasiamaailmaan. Lupinia luetaan kun oma rakkauselämä ei suju. Mangaa luetaan, koska japanilainen työelämä on paskaa. Tällaisista väitteistä tulee aina mieleen se looginen vastepäätelmä, että jos töissä on kivaa ja naisia riittää, niin silloinko henkilö ei lue mangaa? Eurooppalaiset teinit lukevat mangaa, siksi koska se on erikoista ja heidän vanhempansa eivät sitä ymmärrä. Mikseivät teinit lue sitten saman tien venäläisiä klassikoita?
Tässä huomaa, että kirjoittaja ei ole harrastaja, koska sellaiselle olisi voinut tulla sellainenkin asia mieleen, että mangan lukeminen voi olla ihan kivaa itsessäänkin ilman, että sillä tavoitellaan työstressin purkamista tai teini-iän kapinaa. Onhan toki meillä Suomessakin se stereotypia valloilla, että kaikki japaniharrastajat ovat koulukiusattuja, mutta voisi välillä harrastaa ihan laajempaa ajattelua tai tilastotieteiden korrelaatioita. Toisaalta on ehkä parempi, ettei kirjoittaja ole kiihkeä harrastaja – teksti on neutraalimpaa.
Mangan tarkoitus on tehdä todellisuudesta paremman näköistä ja saattaa lukijansa elämään haavemaailmoissa
Vaikka välillä menee metsään, niin on kirjassa paljon hyviäkin huomioita. Esimerkiksi näinä aikoina kun puhutaan tekijänoikeudesta, kirjoittaja vertaa hyvin japanilaista ja länsimaista tekijänoikeuslainsäädäntöä. Japanissa tekijänoikeudet ovat tekijällä eivätkä kustantajalla, mikä aiheuttaa sen, että sarjat päättyvät tekijän mukana. Ja tietysti tämä että fanipiirtäjiä ei ahdistella dollarin kiilto silmissä. Merkille pantavaa on myös se, että Japanissa oikeudet ovat tekijällä, vaikka kustantaja näyttelee huomattavasti merkittävämpää roolia kuin länsimaissa.
Kirjan parhaita kohtia on tämä valitus mangan huonosta nykytilasta:
”Mangan sanotaan elävän nyt kulta-aikaansa. Eivätkö mangakat joudu todellisuudessa raatamaan itsensä kuoliaiksi toteuttaessaan julman kaupallisuuden vaatimuksia? Tässä lehdessä haluan näyttää, millaisia todelliset tarinamangat ovat” Tezuka, vuonna 1967.
Ei kommentteja ;___;