Takeo Doi – The anatomy of dependence 3/7 The world of amae
Doi muistuttaa, että amae on uniikki japanilainen termi, mutta ilmiö on olemassa kaikkialla. Tämä luku käsittelee aika tavalla kielitiedettä, mutta ihan mielenkiintoista tämäkin. Luvussa perustellaan lähinnä miten amae toimii kaikkien tunnesanojen pohjalla ja miten se liittyy näihin. Eri kielten sanat ovat todella mielenkiintoisia. Meitä suomalaisia koskettaa varmaan eniten se, että suomen kielessä ei ole verbille suoraa futuurimuotoa.
Adjektiivi amai ei tarkoita vain makeaa. Se on myös kuvaus ihmisestä. Jos A:n sanotaan olevan amai B kohtaan, tämä tarkoittaa että hän sallii B olla amaeru (amaen verbimuoto) eli käyttäytyä self-indulgently, itseään hemmottelevasti. Näillä kahdella henkilöllä on siis joku erityinen suhde. Jos ihmisen mielestä joku tilanne on amai, niin hänen näkee tilanteen ylettömän positiivisesti ilman todellista tajua realiteeteista. Doin mukaan voidaan olettaa, että kyseinen henkilö hemmottelee itseään sallimalla toiveikkaan ajattelun ”to get the better of his judgement”. Tämä toimii korvaavana tekijänä jos itse amaeru ei voi toteutua. Muita korvaavia tekijöitä ovat sanat suneru, higamu, hinekureru ja uramu, jotka ovat murjottamista, välinpitämättömyyttä tai vihaa. Samanlaista reagointia pettymyksiin on havaittavissa myös muuallakin maailmassa.
Seuraavaksi hän käsittelee ja osoittaa kuinka amae vaikuttaa giriin ja ninjoon. Nämä ovat sitä samuraishittiä eli velvollisuus ja kiitollisuudenvelkaa. Suomenkielisestäkin wikipediasta löytyy asiasta artikkeli. Omien toiveiden ja velvollisuuden vastakkain asettelu on Japanissa käsitelty teema, jossa ilmenee hyvin yksilö vs yhteisö. Myös pomoihin käskyihin hajoilevat alaiset ovat osoitus siitä kuinka velvollisuus velvoittaa, vaikka mieli ei tekis. Meille animen katsojille lienee erityisen tuttu ystävänpäivän termi ”giri chocolate”. Tätä aihetta on käsitelty jo paljon, keskitytään olennaiseen.
Sitten on vuorossa tanin ja enryo. Tanin tarkoittaa merkeiltään ”muita ihmisiä” mutta Japanissa sen ensisijainen merkitys on ei-verisukulainen. Tanin on mahdollisimman kaukana amaesta eli tanin on “I don’t give a fuck” kategoriaa. Doi vetää tähän mukaan Camuksen Sivullisen, sillä siinä on erittäin hyvin kuvattu ihminen, joka ei ole yhteydessä mihinkään. Japanilaisten ihanne suhde on vanhempi-lapsi suhde ja tanin on tämän suhteen toinen ääripää. Camusin sivullisen alkukohtaus äitinsä hautajaisista on tässä mielessä hyvin merkittävä. Enryo tarkoittaa rajoitusta ja pidättäytymistä. Enryoa ei ole vanhempi-lapsi amae-suhteessa. Läheisissä ihmissuhteissa enryo voi olla hyvin matala. Tällainen suhde ansaitsee nimen shinyu eli läheinen ystävä. Animessa termiä kuulee brosuhteissa komediallisissa tilanteissa liioitellessa yhteenkuuluvuutta pornolehtien vaihdon yhteydessä. Enryon määrää voidaan pitää mittana kuinka läheinen ihmissuhde on.
Nyt päästään kaikkein tärkeimpään eli ”outer” ja ”inner” käsitteisiin. Länsimailla meillä on julkinen ja yksityinen minä. Japanissa heillä on kehiä. Ulkokehällä on tanin ja sisäkehällä perhe. Työkaverit ovat siinä välillä. Enryota on sitten eri määrä näillä kehillä. Ulkoinen vs julkinen välillä on suuri ero, vaikka pikaisesti ajateltuna ne voisivat tarkoittaa samaa.Tämä selittää sen, miksi jotkut japanilaiset käyttäytyvät ulkomailla hyvin välinpitämättömästi. Ulkokehän ihmisillä ei ole väliä, he ovat tanin. Voisi pohtia onko tässä syytä siihen miksi japanilaiset ovat niin erityisen julmia sotarikoksissa, vaikka muuten ovat rauhaisaa kansaa. Länsimaisella on julkinen imago yllä kun hän tapaa muita ihmisiä, olivat ihmiset työkavereita, harrastustuttuja tai ulkomaalaisia. Valtava ero on myös sisäisellä ja yksityisellä käsitteellä. Sisäkehälläkään japanilainen ei ole yksilö. Heillä ei ole yksityisyyttä olemassa länsimaisessa mielessä. Yksityisyys käsitteessä on sisäänrakennettuna se, että se nimenomaan on yksilön oma asia. Yhteisökulttuureissa ei ole yksilön omia asioita.
Doi iskee seuraavaksi kiinni synnin käsitteeseen, joka on kirjan parasta antia. Synnin käsite on hyvin erilainen Japanissa ja kristityissä maissa. Synti tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että mikä mieltä painaa. Erityisen mielenkiintoisen tämä on takia, että Suomi ja Japani ovat häpeäkulttuureja kun taas Amerikka on syyllisyyskulttuuri. Syyllisyyskulttuurissa on kyse pahoista teoista. Toiminta näyttäytyy näissä usein kaksinaamaiselta ja tekopyhältä, koska kunhan et riko sääntöjä niin kaikki on ok (viihteessä esim. kunhan tissit ei näy niin kaikki eroottinen sisältö menee, kunhan kiroilu sensuroidaan jne). Motiiveilla ei ole väliä, tulos ratkaisee. Häpeäkulttuurissa on kyse kunniasta ja sen menettämisestä. Japanin kohdalla se on tietysti yhteisön ja sen odotusten pettäminen. Samoin Suomessa (Fun fact: Suomi oli yhteisökulttuuri ristiretkiin asti) paitsi että länsimaistumisen ja kristinuskon myötä häpeä on siirtynyt henkilökohtaiseen epäonnistumiseen työssä tai perheen perustamisessa, mutta kuitenkin siis yhteisön odotusten pettämiseen. Näistä seuraa kasvojen menetys eli häpeä. Talouteen perehtyneet tietävät kuinka konkurssi on Suomessa itsemurhan paikka kun taas jenkeissä et ole yrittäjä etkä mikään, jos ei paria konkurssia ole alla. Toisessa itse teot ovat pahoja eikä koko ihminen. Huomatkaa liittyvyys anteeksipyytämiseen. Tekoa on helppo pyytää anteeksi ja antaa anteeksi, mutta ei sitä että koko ihminen on arvoton ja paha. Tämä näkyy itsemurhaluvuissa. Toisaalta pahat teot annetaan anteeksi häpeäkulttuureissa. Tämä näkyy tuomioiden pituudessa. Japanissa suku antaa teot anteeksi, kunhan ne eivät kohdistu sukuun.
Otetaan suora lainaus:
”Now, if the sense of guilt is something that develops within the self but is directed outward in the form of apology, the sense of shame originates in awareness of the eyes of the outside and is directed in toward the self.”
Häpeä ja syyllisyys eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Syyllisyyskin on pohjimiltaan lähtöisin häpeästä.
Doi mainitsee taas japanilaisten käytöksen ulkomailla. Kun japanilaiset matkaavat ryhmässä johonkin ulkomaille, heidän ei tarvitse kiinnittää ympäristöön huomioita. Heidän häpeänsä katoaa kun ryhmä(yhteisö) suojelee heitä ja heidän häpeänsä liittyy nimenomaan yhteisöön. Ilmiö ei rajoitu vain ulkomaille, mutta ilmenee siellä selkeiten. Käsittääkseni suomalaiset handlaavat häpeänsä alkoholilla matkaillessaan ulkomailla. Jenkit välttävät pahoja tekoja myös ulkomailla. Pahat teot tässä yhteydessä ovat niitä, jotka sotivat yksilön yliminää(superegoa) vastaan. Häpeä muodostuu ryhmän pettämisestä, mutta yksilökulttuurissa ei juuri tiiviitä ryhmiä ole.
Aihe on vaikea. Koitetaan selventää vielä yhdellä lainauksella :
”Sakuta Keiichi … emphasizes that the sense of shame is not simply a superficial matter of concern for the good opinion of others but is something extremely delicate, involving the whole inner personality. In practice, the sense of guilt often depends on a feeling that there was no need for one to have done something that one has in fact done. … . The man who feels shame must suffer from the feeling of finding himself, his amae unsatisfied, exposed to the eyes of those about him when all he wants to is to be wrapped warm in his surroundings.”
Loppuun lisää mielenkiintoista settiä toisesta aiheesta: ”Honorific language, as the word suggest, is used in order to show respect or deference towards someone of superior station to oneself, but what is certain is that the man toward it is used feels a sense of pleasure rather than any sense that he is being kept at respectful distance.” Suomessa herroittelu luo melkoisen etäisyyden ihmisten välille. Mutta arvonimiä käytetään myös huumorin omaisesti pikkulapsiin (botchan, ojo-chan). Doi pohtii onko tämä osoitus japanilaisten lapsenomaisesta asenteesta. Se myös vahvistaa käsitystä että lapsilla ja vanhuksilla on suurin vapaus ja itse-hemmottelun oikeus Japanissa.
On tärkeä pointti että japanin kielessä kunnioituksen osoittaminen ei avaa samanlaista etäisyyttä luovaa juopaa henkilöiden välille, mutta voipi olla juuri Doi tai sitten joku toinen tutkija (en tiedä vielä, oma kappaleeni Amae no koozoosta lojuu vielä lukemattomana hyllyssä) tähdentää osuvasti että japanin kielessä on keinot pointata sekä etäisyyttä (=muodollisuutta) että kunnioitusta. Nämä kaksi ovat vähemmän riippuvaisia toisistaan kuin monissa länsimaisissa kielissä ja ajatusmaailmoissa. En usko kuitenkaan, että ne olisivat täydellisen riippumattomia, mutta on merkittävää, että esimerkiksi täällä ei ole erikoista, että opettaja kutsutaan opiskelijabileisiin mukaan (toki täällä opiskelijabileetkin eroavat; mennään ulos syömään ja juomaan – kotibileitä ei harrasteta). Opettajan ”etäisen kunnioitettavaksi” kokevassa ympäristössä tällaista ei tapahtuisi.
Toinen juttu vielä kielenkäytöstä. Kaverini isä sanoi mielestäni osuvasti, että kielenkäyttö on ”minimaalinen osoitus siitä, että tunnustaa ja hyväksyy yhteiskunnan järjestyksen.” Kyse ei siis ole niinkään henkilökohtaisesta ”wwwaauuu, vähän siisti tyyppi” -kunnioituksesta, vaan sen osoittamisesta, että tiedostaa eksplisiittisesti puhekumppaneiden aseman yhteiskunnassa. Tästä syystä kunnioituksen osoittaminen poikkeaa länsimaisesta ajatuksesta kunnioittamisesta (mikä toki näkyy niinkin, että länsimaissa kunnioitusta osoitetaan kovin eri tavoin. Mieleeni tulevat esimerkiksi kehuminen, fanitaiteen tekeminen ym.) Toki kumpaakin sorttia on kummankinlaisissa kulttuureissa. Kyse on aina vain siitä, missä määrin ja missä muodossa.