Takeo Doi – The anatomy of dependence 2/7 The first idea of amae
Kirja alkaa kun Doi kertoo kulttuurishokistaan kun hän asui jenkeissä, sillä nämä tapahtumat auttoivat häntä tajuamaan japanilaisuutta paremmin. Doi jäi nälkäiseksi ilman ruokaa kun hän ei hämmentyneenä tajunnut vastata kysymykseen myöntävästi jenkin ruokailuehdotukseen. Japanilaiset eivät juuri koskaan kysy vieraalta ilman alkuseremonioita ovatko nämä nälkäisiä.
Toinen tapaus oli kun joku auttoi Doita. Hän vastasi ”I’m sorry”. Tämä luonnollisesti herätti hämmennystä koska meillä länsimaissa on tapana kiittää, jos joku tekee palveluksen. ”Domo sumimasen” on lähempänä anteeksipyyntöä kuin kiitosta.
Ruokailuun liittyen myös länsimaisten vapaus ahdisti. Meillä kysytään mitä haluat juoda ja miten haluat juoda sen. Tämä on kohteliasta ja meillä on itsenäisyyden loukkaus jos vieras ei saa itse valita mitä haluaa. Pääruokaan pitää yleensä tyytyä, mutta siinäkin määrän saa päättää itse. Doi sanoo, että hänen fiiliksensä ”I couldn’t care less” ja jatkuva kysely ahdisti. Ymmärrän hyvin häntä, sillä olen itsekkin kaikkiruokaisena/juomaisena ihmetellyt sitä, että kyllähän minä syön ja juon mitä vain isäntäväki sattuu tarjoamaan. Ja päätösten tekeminen on ikvää.
Jenkeissä sanotaan ennen ruokailua ”Please help yourself”. Tämä tietysti tarkoittaa ”please take what you want without hesitation” mutta on ymmärrettävissä myös ”nobody else will help you”. Melkoisen kylmää, eikä Doi voinut ymmärtää miten kyseisen ilmaus olisi kohteliasta. Japanissa isäntäväen pitää pystyä lukemaan vieraiden ajatukset ja palvelemaan heitä.
Doi jatkaa kliinisillä kertomuksilla, mutta tässäkin mainitaan eräs mielenkiintoinen asia. Japanilaiset käyttivät tuohon aikaan saksankielisiä termejä kaikessa. Arkipäiväisiäkin saksankielisiä sanoja käytettiin niin kuin tieteellisiä termejä. Eikä siis vain psykologian alueella. On varmaan osaltaan vaikuttanut siihen miksi saksaa pidetään niin hienona kielenä Japanissa.
Loppuosakappaleesta on kirjan rakenteen esittelyä ja sitä miten Doi on termiä amae työstänyt eli ei kovinkaan olennaista tavaraa tässä blogissa. Voisin siis avata vähän amae termiä tähänkin väliin, vaikka myöhemmät kappaleet selvittävät sitä lisää.
Amae kuvaa japanilaisten suhdetta kaikkeen, joka ilmenee kaikessa. Japanilaiset ovat riippuvaisia toisistaan. Siksi he ovat kohteliaita ja pyytävät anteeksi silloin kun he käyttävät, tai oikeastaan sallivat itsensä käyttää, toisen hyväntahtoisuutta hyväksi. Länsimaissa kiitetään, koska olemme yksilöitä ja meidän välinen vuorovaikutus perustuu itsenäisten ihmisten välisiin sopimuksiin. Näiden sopimusten täyttämisestä olemme kiitollisia. Japanin yhteisöllisessä kulttuurissa heidän vuorovaikutuksensa pohjaa aivan johonkin muuhun. Esimerkiksi perheen jäsenet eivät kiitä juuri koskaan toisiaan. Siinäkin taas valtavan hyvä esimerkki kuinka animea voi tulkita väärin. Kun perheenjäsenet kiittävät toisiaan niin se on valtavan merkittävä asia. Tai ylipäätään kiitollisuuden osoittaminen on heille vaikeaa/luonnotonta. Nyt kun ajattelee, olenkin vähän ihmetellyt niitä änkyttäviä ”a-a-arigatou” kohtauksia. Kyse ei ole siitä etteivätkö he arvostaisi suotuisia tekoja itseään kohtaan. Heillä ei ole vaan tapana kiittää niistä. Yleisemmin voisi ehkä miettiä, että ovatko yhteisöllisissä kulttuureissa ihmiset niin paljon riippuvaisia toisistaan, että heille palvelusten tekeminen on niin luonnollista, ettei siitä osata/tarvitse/pidä kiittää.
Njaa, nykyään kyl kaupan kassallakin sanotaan arigatou. Tässä on mielestäni hieman kulttuuri-ilmiöiden ylitulkintaa ainakin nykymaailman olosuhteissa. Muistan elävästi, miten omassa isäntäperheessänikin opetettiin, miten pitää aina sanoa arigatou ollakseen kohtelias.
Kassahenkilö ei kuulu lähipiiriin. Kiittikö isäntäperheesi toisiaan pikkupalveluksista? Sinua varmasti kiittivät, mutta Doi kyllä selkeästi sanoi, etteivät perheenjäsenet (sisarukset) kiitä toisiaan saati sitten mies vaimoaan. Animessahan änkyttäviä sisaruksia kyllä näkee ja myös vanhempien kiittäminen on oma erikoinen kohtauksensa.